Tuntuu jotenkin tosi vaikeelta postata tänne yhtään mitään. Oon monta kertaa avannut tän ''Uusi teksti'' -osion, mutten oo saanu vaan mitään aikaiseksi. Mulla on jotenkin ollu tosi iso blokki tän blogin kanssa jo jonkin aikaa. Ehkä palo johonkin muuhun on ollut niin suuri, ettei inspiraatiota ole ollut tarpeeksi. Toivottavasti ootte kuitenkin tykänny asukuvista, joita oon yrittänyt päivitellä hieman tiheämpään tahtiin tänne blogiini. Risuja ja ruusuja saa toki aina laittaa suoraan tänne tai sähköpostilla! Toinen juttu on se, että oon jo neljättä päivää neljän seinän sisällä kotonani flunssan kourissa. Nää syysflunssat on tupannu aika monella olemaan sitkeitä, joten itsekin pelkään, että joudun sänkyyn vielä pidemmäksikin aikaa, mutta toivotaan parasta. Teen pian postauksen kaikista hyvistä flunssan selättäjistä! Luulisi, että kotona sitä saisi toimettomana paljon postauksia aikaan, mutta juttuhan on aivan päinvastainen. Kipeänä ei vaan pää toimi eikä inspistä löydy sitten millään.
Oon kuitenkin miettinyt paljon aiheita mistä lähtisin teille kirjoittamaan. Blogini on aina ollut melko suora ja rehellinen kertomus omasta henkilökohtaisesta elämästäni ja mietteistäni. Oon kuitenkin jostain syystä ollut viime aikoina hieman sulkeutunut täällä blogini puolella ja tuntuu, että lukijat on jääny sen takia vähäisemmiksi. En oo kuitenkaan jättämässä tätä hommaa vähään aikaan, fiilikset heittää vaan välillä hieman häränpyllyä.
Seuraavaksi kerron teille jotain tosi henkilökohtaista, josta on ollut melko vaikeaa puhua jopa ystävilleni. Kyseisestä ajanjaksosta elämässäni ei ole kovin montaa vuotta, joten en ole kauhean avoimesti pystynyt siitä kirjoittamaan. Toki olen siitä tainnut jotain mainita täälläkin. Tuntuu, että ootte ansainnu tän, koska en oo jakanu mitään omaa pitkiin aikoihin.
Kasvoin perheessä, jossa meille opetettiin aina tosi hyviä arvoja. Kotona arvostettiin terveellistä elämäntyyliä, johon ei kuulunu alkoholi tai muitakaan päihteitä. Nämä arvot olen sisäistänyt hyvin tähän päivään saakka. Sain kuitenkin kuulla pienestä saakka saarnaa siitä kuinka paljon rasvaa tai sokeria jokin ruoka sisältää tai kuinka vaakaa pitää tuijottaa, ettei kiloja pääse kertymään. Asuntomme oli aina täynnä mitä ihmeellisempiä dieettikirjoja ja laihdutuspillereitä ja herkut piti aina piillottaa jonnekin mistä ne sai ottaa esille ainoastaan vieraita varten. Tulin ehkä liiankin tietoiseksi siitä mikä on terveellistä ja mikä ei, joka sai varmaankin aikaan itsessäni pienen kapinan. Olen muutenkin aina ollut tosi kapinahenkinen tyyppi. Vanhempani esimerkiksi kielsivät itseäni ottamasta tatuointeja, jonka jälkeen menin ja otin niitä suoraan seitsemän. Tänä päivänä olisin toiminut toisin, mutta kun joskus piti aina tehdä asiat juuri päinvastoin mitä kiellettiin...
Aloin itsekin kokeilla erilaisia tapoja laihduttaa, sillä perheessämme ylipaino on aina ollut iso osa elämää ja siitä on puhuttu joka ikinen päivä. Tuntui tosi epäreilulta, että koulussa monet sai välkällä napostella vaikka mitä herkkuja, mutta itse jouduin tarkkailemaan koko ajan mitä suuhuni pistin. Näin joudun toimimaan tänäkin päivänä. Pienikin herkkupala näkyy seuraavana päivänä vyötäröllä, ja vaikka se hullulta kuullostaakin, on se totisinta totta - kiitos geenien. Koulussa sain paino-ongelmien lisäksi kestää vielä kiusaamista, joka johti valtavaan kaaokseen pääni sisällä. Kuva vartalostani vääristyi totaalisesti ja näin itseni todella paljon isompana, kun mitä todellisuudessa olin. Lukiossa käytin aina vahvoja nesteenpoistolääkkeitä, joita tilasin netistä, koska niitä ei saanut myydä missään. Sain niiden avulla kiristettyä vartalostani aina muutaman kilon (nestettä) ennen jotain tärkeää menoa tai kuvauksia. Monet pikadieetit tuli käytyä läpi ja oikein tunsin miten kroppani meni vain enemmän juntturaan kaikesta stressistä ja vaihtelusta.
Muutettuani yksin asumaan pääsin opiskelemaan näyttelemistä ja ajattelin, että musta tulee vielä joskus näyttelijä tai musikaalitähti. Mulle alkoi muodostua vielä lisää ulkonäköpaineita ja aloin pitää kirjaa sitää mitä suuhuni pistin. Päivät oli tosi pitkiä, koska koulun jälkeen edessä oli vielä monesti työpäivä, harrastukset, urheilua ja treffejä ystävien kanssa. Tauot ruokailujen välillä alko olla tosi pitkiä ja usein oli tosi kova nälkä päivän päätteeksi. Muutaman kerran ahmin ruokaa niin paljon, että tuli ihan oksettava olo. Päätin, että nyt on pakko vähän koittaa keventää fiilistä, jonka takia kokeilin oksentaa. Aluksi se oli hankalaa, mutta muutaman kerran jälkeen se alkoi sujua ilman mitään apuvälineitä. Ensin oksentelu tapahtui ihan normaaliruoasta, mutta sitten aloin ostaa kotiin erilaisia herkkuja, joita oksentelin ihan huvin vuoksi. Muistan sen tunteen miten ihana oli päästä herkuttelemaan ja saada hetkeksi energiat pilviin ja sen jälkeen nauttia kevyestä tunteesta ilman huolia kaloreista. Oksentaminen ei tuntunut millään tavalla ongelmalta, sillä pystyin kontrolloimaan sillä itseäni ja syömisiäni niin hyvin. Kaikkien vaikeuksien rinnalla tunsin jopa, että tämä tapa piti mut jotenkin kurissa itseni kanssa. Oksenteluun liittyi kuitenkin tosi paljon valheita, sillä osasin salata sen muilta sekä itseltäni niin hyvin. Kenelläkään ei ollut käsitystäkään siitä mitä oli tapahtunut, koska painokin alkoi tippua niin hitaasti. Tiesin todella tarkkaan milloin oli oikea aika päästää ruoka ulos ja jossain vaiheessa se alkoi tapahtua jo ihan itsestään.
Tein samaan aikaan promoja eri yrityksille, joissa piti käyttää paljon ääntä. Meillä oli myös jonkin verran laulutreenejä opistolla. Huomasin kuinka ääneni alkoi käheytyä ja lopulta jouduin katsomaan sivusta, kun opiskelukaverini saivat laulaa luokassa. Vanhempani olivat myös huolissaan siitä, kun ääneni alkoi olla poissa. En vain voinut käsittää mistä kaikki johtui ja menin lääkäriin. Lääkäri osasi kysyä ohimennen, että olenko kenties oksennellut. Vastasin lääkärille myöntävästi ja olisin varmasti vastannut muillekin, jos he olisivat sitä osanneet kysyä. Lääkäri oli erittäin huolissaan ja laittoi minut äänihuulten kuvauksiin sekä määräsi viikottaiset käynnit terapiassa. Äänihuuleni olivat saaneet damagea siitä, kun olin ensin rasittanut niitä oksentamalla, jonka jälkeen laulanut karhealla äänellä tuntitolkulla joka päivä. Jouduin puheterapeutille kolmeksi kuukaudeksi, jossa tehtiin erilaisia harjoituksia äänihuulten rentouttamiseksi. Se oli todella stressaavaa aikaa, koska tuntui, että olin kadottanut tärkeimmän lahjan, joka minulle oli annettu. Mietin, että elämä oli pakko laittaa tärkeysjärjestykseen ja sain kriisiterapian avulla apua bulimiaan.
En vain voinut käsittää, että sairastin vakavaa syömishäiriötä. Toki tiedostin oksentamisen, mutten nähnyt siinä sen suurempaa ongelmaa. Olen jälkeenpäin jopa ollut onnellinen siitä, miten paljon oksentamisesta tuli komplikaatioita, koska ilman niitä, tapa olisi vain pitkittynyt. Tuntuu, että jonkinlainen syömishäiriö tulee piinaamaan elämääni ikuisesti, koska tavan lisäksi kyse on ennenkaikkea ongelmista pään sisällä, joista on vaikea päästä lopullisesti eroon. Kesti todella kauan toipua tuosta sairaudesta, sillä lopetettuani oksentelun, mua vaivasi entistä pahemmat ruoansulatusongelmat sekä närästys, johon jouduin ottamaan refluksilääkkeitä. Mulla on mennyt ruokatorven sulkijalihaksetkin niin veltoiksi, että välillä ruoka nousee automaattisesti kurkkuun, mutta sille ei oikein voi enää mitään. Myös hampaiden kiille sai jonkin verran vaurioita. En enää koskaan voisi oksentamisella polttaa ääntäni tai aiheuttaa lisäksi rytmi- sekä paniikkihäiriöitä, joita jouduin kestämään. Isäni sanoin: ''Olet itse ainoa ihminen joka voi pilata oman elämäsi.''
Toivon, että tarinastani on hyötyä niille, jotka kamppailevat oman ulkonäkönsä ja/tai syömishäiriöiden kanssa. Muistakaa hakea apua ja koittaa puhua avoimesti ajatuksistanne ja tavoistanne. Niitä ei aina itse koe riittävän vakavina, kun niistä muodostuu tapa, mutta kaikesta voi selviytyä. Alhainen paino ei ole sen arvoista, että terveys joutuu koetukselle! Älkää koskaan aliarvioiko terveyden tärkeyttä, sillä se on ainoa asia, jolla on todellisuudessa merkitystä! Voitte laittaa mulle kommenttia ja viestiä tulemaan, jos tarvitte yhtään tukea, sillä tiedän, että ongelma on valitettavan yleinen.
